Pitkä matka pienelle kissalle

Kun Ville-kissa tuli kaupunkiin, taivas repesi. Siis alkoi sataa. Ville-kissa oli kuitenkin pitkän junamatkan jäljiltä niin uuvuksissa, ettei jaksanut korvaansa lotkauttaa, vaikka sade takoi auton kattoa. Matkan varrella haettiin vanha matami hoitopaikasta (hän ei arvostanut sadetta), ja Ville-kissa kurkisteli koko matkan uteliaasti viereiseen kantokoppaan.

Laatikko on ihan tyhmä. Täällä ei voi poukkoilla ympäriinsä ilman että vesikuppi kaatuu naamalle.

Tuossa se nyt toheltaa. Kaikki on uutta, kaikki on jännittävää, kaikella voi leikkiä. Äiti haluaisi tietysti dokumentoida asianmukaisesti kaiken, mitä pikkukissa tekee, mutta käytännössä syntyy vain nukkukuvia, koska hereillä oleva kisu ei pysy paikallaan edes niin kauaa että kamera ehtisi räpsähtää. Se hyökkää tyynyn kimppuun, hoksaa samassa jotain jännempää (äidin säären) ja syöksyy toisaalle. On menossa syömään, näkee kuitenkin matkalla leluhiiren ja käy kimppuun. Aamuherätyksenkin äiti saa jo kello viideltä, kun pikkupoika kömpii kainaloon ja ryhtyy pusuttelemaan.

Nukkuisinko vai riehuisinko vielä vähän?

Ville on reipas, virkku ja leikkisä, varsinainen täystuho, sekä ilon että kauhistuksen aihe henkilökunnalle, joka ei ole koskaan palvellut pientä kissanpentua täysipäiväisesti. Mikään ei pelota; "turvahuonekin" on olemassa lähinnä vanhemman kissan turvaksi. Viimeksi mainittu on sentään jo lakannut välttelemästä tulokkaan tuoksua. Syliin ei kuitenkaan voi vielä tulla, koska äiti haisee morsolle. Kun minimorso onnistuu livahtamaan eteiseen, painelee matami häntä pörhöllään sängyn alle.

Hiekkalaatikon käyttö me on jo hoksattu. Syöminen on ollut energiankulutukseen nähden vähän huonoa, mutta eiköhän se siitä kun matkastressi laantuu. Ja matkastressiähän meillä riittää, edessä on nimittäin mukulan ihka ensimmäinen eläinlääkärireissu.

Miksi kukaan hyysäisi morsoa kun minäkin olen täällä?

Tässä vielä sisarukset (ylhäältä alas): Pikku-Karvinen, Ville ja Abraham. Viimeksi mainittu muuttaa elokuussa meidän naapuriin, joten kuulumisia seurannee.

Epäilyksiä

Jotakin on nyt kyllä meneillään. Äiti vaan pomppii ympäri asuntoa niin kuin kärpäsiä metsästäisi. Se on sitä paitsi kiikuttanut minun korini naapurihuoneeseen, niin ja lelulaatikon myös. Varamuonatyyppikin katselee minua hassusti ja myhäilee. Ja miksi kummassa kuljetusboksi seisoo keskellä lattiaa, miksi äiti on sullonut sen täyteen jänniä asioita, ja ennen kaikkea, miksi minä en pääse sinne?

Mikähän morso tässä on haudattuna?

-

Emännän päivitys karppaustilanteeseen: heräsin tänä aamuna kellonsoittoon. Shokki. Kissa oli jättänyt aamuhälytyksen (MÄY MÄY MÄY, ruokaa tänne mulle heti nyt) väliin! Hetken hämmennyksen jälkeen mainittu kuitenkin löytyi ihan tyytyväisenä sängyn jalkopäästä tuhisemasta. Tänään on natusteltu maltillisesti märkäruokaa, joskin pennun raksut kiinnosti kovasti.

Karppauskissa

Rauhallinen koti-ilta ja toinen blogipostaus vuorokauden sisään. Tätä jännityksen määrää. Vuokranantaja värkkää parhaillaan keittiössä kanasalaattia. Itse syön suklaata ettei varmasti uppoaisi mitään kunnon ruokaa enää tänä iltana. Kissa puolestaan makaa lattialla ja osoittaa mieltään.

Manna tuli meille vajaa vuosi sitten löytöeläinkodilta. Entisistä kotioloista ei ole juurikaan tietoa, mutta hirvittävän kauaa se ei selvästikään ole yksinään ulkosalla räytynyt: ensinäkemältä tuleva ottoäiti luokitteli pulleron paksujen poskien perusteella leikkaamattomaksi kolliksi. Uudessa kodissa aloitettiinkin viipymättä tiukka ruokavalio. Tämä tarkoitti käytännössä eläinkaupan dieettiraksuja, jotka kai koostuvat lähinnä viljasta ja villasukkakuidusta. Satunnaisia repsahduksia lukuun ottamatta kissa on alistunut kohtaloonsa mukisematta. Syö kai noita raksujakin jos ei parempaa saa - ylimääräisistä välipaloista ei tietysti puhettakaan. No, hyvässä lihassahan arvon rouva on edelleen, mutta johdonmukaisen ruokinnan tuloksena se alkaa muistuttaa jo hiukan enemmän kissaa kuin syöttöpossua.

Pikkukissan saapumisen myötä olisi kuitenkin tarkoitus kokeilla painonpudotusta hiilareita vähentämällä ja siirtyä pikkuhiljaa lihapitoisempaan ruokavalioon. Jo siitäkin syystä, että Mme HungryCat todennäköisesti hotkii kuitenkin kaikki penturuoat parempiin suihin heti kun äidin silmä välttää. Minä niistä ruokavalioista niin tiedä, mutta kissathan nyt vissiin karppaavat luonnostaankin. Ikänsä raksuja puputtaneena Mannalla tosin on raakaruokavalioon piiitkä matka...

Vaan eipäs hosuta; karppauskokeilu on kestänyt vasta pari viikkoa. Ruoanlaiton yhteydessä on pantu tarjolle pieniä määriä ylimääräistä lihaa. Satunnaiset jauhelihanokareet on tähän mennessä nielty ihan mukisematta. Tänään iltaruoaksi kokeiltiin kuitenkin paria broilerinsuikaletta kananmunan kera - ja matamin äänensävystä päätellen ei tunnu uppoavan. Heitin sekaan vielä muutaman raksun, josko se vetäisi ne huiviin ja tulisi edes harkinneeksi uutta makua samalla, mutta kissa sen kuin istua jäpöttää eteisen lattialla ja mäykyy kurjuuttaan. Kun ei mitään syömäkelpoista ruokaa anneta.

Kaikeksi onneksi posti toi tänään kunnioitettavan lastillisen rouvan suosikkimärkäruokaa. Jos sitä ensi kerralla sekoittaisi broilerin siihen ja koettaisi paremmalla onnella.

Jos äiti postittaisi minut siihen paikkaan mistä ne ruokalähetykset aina tulee?

Tilannepäivitys: Kappas vain. Melkoisen oopperanäytöksen päätteeksi kanaviillokki alkoi kummasti kelvata, kun henkilökunta tuli samaan huoneeseen syömään. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Kun kaikki muu on tehty, perustetaan blogi

Tilanne on tämä: meille tulee ensi viikonloppuna kissanpentu. Tulokkaaseen on valmistauduttu hartaudella. On kissankupit (keraamiset, koska ne on nättejä ja kestäviä), uudenkarhea kiipeilypuu (kattoon ulottuva, ettei tarvitse verhoissa kiipeillä) ja pikkuiset pentuvaljaat (niin söpöt). Kaapissa on kissanpennun ruokaa ja huoneen nurkassa pieni hiekkalaatikko. Esineet, joihin utelias pieni kissa voisi loukata itsensä, on kerätty pois. Ensimmäinen eläinlääkäriaika varattu. Mitäpä tässä enää voi muuta tehdä kuin odotella ja jännätä? Ajatukset vain ei tahdo pysyä kasassa kaiken jännän keskellä. Eikä ne kaveritkaan loputtomiin jaksa kuunnella teollisten kissanruokien vertailuja.

Ratkaisu: aloita blogi, jossa voi jatkaa hölötystä kenenkään häiriintymättä.

Tämä projekti on synteesi asiasta, josta tykkään puhua (kissat) ja asiasta, jota mun pitäisi tehdä enemmän (kirjoittaminen). Sen pääfunktio on muuntaa muutoin lähinnä Facebookissa tapahtuva hyödytön hypettäminen joksikin pedagogisesti merkittäväksi. Luvassa kapulakieltä, tuskailua, huonoja valokuvia ja trollaavia karvanaamoja.

Mahdollisille muukalaisille tiedoksi, että kortteerissamme päsmäröi jo vanhastaan noin 8-vuotias maatiainen rouvaskissa Manna. Työnjohtajan asemassaan, siis näppiksen ja kirjoittajan välissä, matami vauhdittaa parhaillaankin työskentelyäni äänekkäällä kehräyksellä. Pohjimmiltaan Manna on hyväsydäminen hallitsija; koska tukevan kissan kuitenkin pitää huolehtia linjoistaan, saattaa silloin tällöin iskeä dieettimorkkis. Mutta kauneuden takia nyt vain täytyy kärsiä.

Projektipäällikkö myötä- tai vastavaikuttaa bloginkirjoitusta.

Itsehän olen tunnetusti aika uusavuton, en ymmärrä kissankasvatuksesta hölkäsen pölähtävää ja olen aina huuli pyöreänä kyselemässä asiantuntevammilta tuttaviltani vinkkejä. Siitä huolimatta olen juuri ja juuri riittävästi hullu kissamummo dokumentoidakseni sähläystäni kissablogissa. Pähkäilen kissojen ruokavaliota, käyttäytymistä ja päivittäistä elämää. Lifestylekissailuhifistelyä odotettavissa pienissä määrin. Mukana menossa tietenkin myös surkea palveluskunta ja näiden ihmis- ja eläinystävät.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

E