Tänään madotettiin karvanaamat ensimmäistä kertaa tässä taloudessa. Olen vältellyt koko asiaa suunnilleen niin pitkään kuin mahdollista, koska kissan lääkitseminen kuulemma on tuskaa ja siitä koituu vain palkeenkieliä ranteisiin ja hirvittävä sotku (ja sittenkin kissa sylkee lääkkeen lopulta ulos), eikä me ison kissan kanssa ole mitään tabletin ottamista koskaan yritettykään. Kauhuskenaarioista huolimatta operaatio sujui ilman suurempaa dramatiikkaa Varamuonatyypin pidellessä kutakin kissaa vuorollaan käpälistä kiinni. Villen kanssa olikin jo harjoiteltu suun ronkkimista, niin ettei se oikein osannut edes aavistaa pahaa, kun Mirrix-ruisku ensimmäisen kerran iskettiin suuhun. Jutun juju selkisi sille kuitenkin pian, minkä seurauksena merkittävä osa tahnasta päätyi äidin makuuhuoneen seinään. Noin puolitoistakiloiseksi Ville kyllä pisti aika pontevasti vastaan, mutta lopun kaiken vaadittava annos lääkettä saatiin alas äänekkään protestin saattelemana.
Olin suorastaan yllättynyt siitä, miten helposti koko proseduuri hoitui - kauhutarinoita kun on tosiaan liikkeellä. Tahnamuotoinen lääke tuntuu kuitenkin menevän kohtalaisen vähällä vaivalla, koska sitä ei ole niin helppo sylkeä pois kuin tablettia. Ehkä me pienen kuivaharjoittelun jälkeen saadaan ne pilleritkin menemään!
Manna on tällä erää niin stressaantunut äkillisestä elämänmuutoksesta, ettei sen kanssa oikein viitsisi tapella. Niin ollen pyydettiin lekurireissun yhteydessä rouvalle Profender, paikallisvaleluliuos. Paksun turkin kanssa oli hiukan säätämistä, mutta saatiinhan me lopulta iholle saakka se lääke, eikä tehnyt edes kipeää. Hiukkasen piti kuitenkin sähähtää pikkukissalle, kun se kehveli meinasi hotkia palkintomakkaran, jolle matamin hienona ladyna kuului nyrpistää nenäänsä ennen kuin ottaisi lahjan silkasta kohteliaisuudesta vastaan.
Muutoin täällä edetään verkalleen (madellen) kohti molemminpuolista hyväksyntää. Muutama päivä meni, ennen kuin pystyttiin nukkumaan samassa huoneessa, sopivalla etäisyydellä toisesta tietenkin, ja nyt onnistuu jo ruokakuppien synkronoitu vaihtaminenkin. Manna on kyllä hyväksynyt pikkukissan välttämättömäksi pahaksi - mutta lähelle sen ei tarvitse tulla, eikä sen kanssa ainakaan leikitä. Villellä puolestaan on suuria vaikeuksia käsittää näitä ehtoja.
 |
| 1.8. |
 |
| 2.8. |
 |
| Ville: Krooh... Manna: Äitii, onko mun ihan pakko? |
 |
| Mutta tuolla toisella on ehdottomasti paremmat sapuskat kuin mulla! |
Näyttää sitä paitsi siltä, että Manna on humauttanut pikkuveljen kaulaan pienen haavankin - mutta pentu ei vain tunnu tajuavan. Mitäpä siinä jää äidin osaksi muuta kuin toppuutella minkä ehtii ja sivellä jälkeenpäin jodia haavoihin.
Saattaa se tietysti olla pelkästään yltiötoiveikkaan äidin mielikuvitustakin, mutta tuntuu että yleisen murinan, ärinän ja sähinän määrä on viime päivinä vähentynyt, ja vanha matamikin tuntuu sietävän pennun riehumista päivä päivältä enemmän. Siihen saakka ei kai auta kuin keksiä pennulle muuta tekemistä, ettei se saa taas ympäri korvia.
Ja sitten se hifistelyosuus.
Jossain öisessä innostuksenpuuskassa tilailin netistä astetta parempilaatuisia kissanruokia (tällä hetkellä molemmat kissat vetää Latzin annospusseja, koska eivät suostu syömään mitään muuta, ellei se ole juuri toisen kissan kupissa). Syystä tai toisesta en ikinä saanut lähetyksen seurantakoodia, niin että viimeiset pari viikkoa on eletty jännityksessä sen suhteen, mitä sieltä tupsahtaa ja milloin. Tänään eväät kuitenkin kiikutettiin kotiovelle. Nyt meillä on sen verran runsaasti ruokaa, ettei tarvitse hetkeen turvautua markettimössöihin. Toivottavasti.
Zooplussan paketista kuoriutui muun kivan lisäksi Bird-lelukeppi. Sen lisäksi, että vehje miellyttää äidin esteettistä silmää, se jäljittelee linnun lentoa niin mallikkaasti, että mataminkin oli pakko ryömiä sängyn alta töllistelemään, vaikkei sitä yleensä saa liikautettua millään muulla kuin laserilla. Ja ainakin meidän kersan se saa heittämään volttia.
Nyt alkaakin olla taas kiire hillitsemään orastavaa kissatappelua. Niin, ja lopuksi:
c 34agc8U 9PZ7<AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAASUUUUUU
T. kyberkissa Ville
Olin pari kertaa löytöeläinkodissa vapaaehtoisena ja siellä kissoille syötettiin ruiskukamat silleen, että käärästiin kissa pyyhkeen sisään, asetettiin reisien väliin ja pideltiin päätä niin, että saatiin tavara mahdollisimman syvälle kurkkuun. Se onnistui ainakin varsin hyvin, jopa tällaiselta tumpelolta joka ei ollut sitä ennen kissoihin koskaan koskenutkaan.
VastaaPoista